Kustantaja: Gummerus, 1981.
Sivuja: 671.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.
Tässä Iijoki-sarjan 11. osassa riittää käänteitä! Jäin miettimään antamaani arvosanaa. Voisi se ehkä pykälää korkeampikin olla, mutta toisaalta kirjan tapahtumat ovat monelta osin niin synkkiä tai haikeita, ettei lukeminen tainnut olla ihan riemujuhlaa. Siis muistaakseni. Taas joudun valittelemaan, että kun lukemisesta on yli puoli vuotta, eivät tapahtumat ole tuoreina mielessä, tai ainakin sekoittuvat muiden sarjan osien tapahtumiin ja tunnelmiin. Onneksi netistä löytyy sivustoja, joiden avulla voi virkistää muistiaan.
Tuulessa ja tuiskussa -romaanin voisi ehkä kiteyttää sanomalla, että Kalle on alamaissa, vaihtaa maisemaa (monta kertaa), juo, nai ja sairastaa.
Sarjan edellisessä osassahan Kalle haavoittui rintamalla, pääsi sotasairaalaan ja alkoi toipua haavoistaan. Nyt Kalle on toipumislomalla kotona Kallioniemessä, mutta ilo ei ota irrotakseen. Eikä mikään ihme. En ole kokenut yhtä paljon arkea muuttavia asioita (loputon armeija ja sota), etenkään yhtä nuorena kuin Kalle, enkä ole loukkaantunut yhtä vakavasti. Silti tunnistan hyvin Kallen kokeman tyhjyyden tunteen, kun suurten tapahtumien jälkeen palaa arkeen ja kotiin, eikä enää oikein tiedä, miten päin olisi. Lisäksi haavoittuminen tai loukkaantuminen masentaa etenkin, jos se aiheuttaa kipuja tai muita hankaluuksia ja rajoitteita olemiselle.
Lisäksi tunnistan itsessäni Kallen ominaisuuden olla "säällä käyvä". Synkän harmaat päivät jo yksistään vetävät nuoren Päätalon mielen matalaksi Kallioniemessä vietetyn talvisen toipumisloman aikana.
Sen verran ytyä Kallesta kuitenkin löytyy, että naisten seura välillä kiinnostaa. Kohtaamisia on niin Oulussa kuin Turpeisenjärvellä, jossa Kalle käy katsomassa tuttuja heiloja Annia ja Hilikkiä. Kallehan piti molemmista tytöistä kovasti jo nuorena poikana, ja sinällään ymmärtää, että valinnanvaikeus on suuri, kun kummatkin haluaisivat Kallen kainaloonsa, mutta lukiessa särki kyllä sydäntä Annin puolesta, kun Kalle vähän luihusti jäi Hilkin luo yöksi. No, Anni sai myöhemmin korvauksen tästä, ja tuollaistahan nuorten elämä joskus on.
Aina välillä Kallen pitää käydä tarkistuttamassa itseään lääkärissä, eikä vastoinkäymisiltä vältytä. Kerran Kallen haavoista löydetään difteria hänen ollessaan jo ovenraossa kotiin lähdössä, ja pakotettu sekä yllättävä jääminen sairaalaan tekee Kallelle hyvin tiukkaa. Myöhemmin käy sitten niinkin, että yksi huolimaton lääkäri passittaa puolikuntoisen Kallen takaisin rintamalle. Siellä Kalle ei käy kuin kääntymässä ja vanhoja kavereita pikaisesti moikkaamassa, kun kollegansa hutiloinnista tuohtunut rintamalääkäri lähettää hänet pikaisesti takaisin toipumaan.
Oulun uudessa lääninsairaalassa Kallella on melkoinen hupiveikko huonekaverina, mutta Kallen masentunut mielentila jatkuu, ja hän lähinnä lueskelee ja on muutenkin omissa oloissaan. Välillä hän pääsee taas käymään Kallioniemessä. Taivalkoskella tapahtuu surullisia, kun Kallen serkut Olavi ja Kalevi Päätalo kuolevat keuhkotautiin. Etenkin Olavi oli Kallelle läheinen ystävä, jota Kalle myös ihaili kovasti muun muassa luonteen, työkunnon, urheilusuoritusten ja ulkonäön takia.
Sitten tapahtuu taas yksi Kallen toilauksista, joita lukiessa kauhistuttaa, suututtaa ja myötähävettää. Oulussa ennen komission tarkastusta Kalle päättää ostaa konjakkia ja juoda kerrankin sivistyneet herrasmiehen humalat. Mopo karkaa kuitenkin käsistä, katupartio hakkaa Kallen pahasti, ja tämä joutuu yöksi putkaan. Sieltä herääminen kohmelossa, naama turvonneena ja toinen silmä umpeen muurautuneena on karmeaa, ja lisäksi Kalle meinaa myöhästyä komission edestä. Tilanteen kauheus on kuvattu hyvin elävästi ja vaikuttavasti.
Seuraukset eivät ole lopulta kovin pahat, mutta Kalle passitetaan Lahden Hennalaan. Taas uudet ympyrät ja ihmiset... En kyllä kadehdi Päätalon tai muiden vastaavissa tilanteissa tempoilleiden sotilaiden tuupittavana olemista ja reissaamista paikasta toiseen toipumis- ja sijoituspaikkoja hakiessa.
Hennalassa pahinta kuitenkin on, että Kallessa todetaan heti alkuun syfilis eli kuppa, ja tämän tekee vielä erityisen "törsti" lääkäri, mikä jää Kallen mieleen todellisena kauhukokemuksena hänen loppuiäkseen. Kalle ei tahdo uskoa sukupuolitautiaan todeksi, mutta ei hänen auta muu kuin lähteä vartioituna kohti Lahden Tyttölyseota, jossa sodan aikana hoidettiin iho- ja sukupuolisairauksia.
Tätä lukiessa tuli muuten mieleen oma opiskeluaikani Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joka sijaitsee Kruununhaassa vanhan sukupuolitautisairaalan tiloissa. Opiskelijatilaamme rakennuksen kellarissa kutsuttiinkin Kuppalaksi. :)
Takaisin kirjaan: Kalle oli tietenkin kauhuissaan joutumisestaan tällaiseen paikkaan, ja siellä piti vielä olla aika kauan, mutta lopulta sairaala-aika ei ollut niin paha kokemus. Henkilökunta oli suvaitsevan ystävällistä potilaita kohtaan, ja potilaiden joukossa oli värikkäitä persoonia, joiden ansiosta huumori kukki myös sukupuolitautien osastolla.
Tässä välissä kirjassa tapahtuu päätalolaisittan outo hyppäys, sillä jo ennen Iijoki-sarjan aloittamista Päätalo oli kirjoittanut omiin kokemuksiinsa hyvin tarkasti pohjautuvan romaanin Nälkämäki, jonka kuvaama aika hypätään sitten Tuulessa ja tuiskussa -romaanin loppupuolella yli. Päästyään Tyttölyseolta Kalle määrättiin nimittäin Kivennavalle Siiranmäen sotavankileirille talousaliupseeriksi, ja Nälkämäki käsittelee tätä aikaa ja kokemusta. Minä puolestani käsittelen kuukauden päästä Nälkämäkeä, eli teen hyppäyksen Iijoki-sarjan ulkopuolelle minäkin.
Tässä kirjassa kerrotaan vielä kuitenkin jotain esimerkiksi Kummun Patruunan maille pystytetyistä saksalaisten parakeista, sedän ennen sotaa näkemistä enneunista ja taivalkoskelaisten -- myös kallioniemeläisten -- joutumisesta evakkoon. Sydäntä kylmää lukea näistä. Lisäksi Päätalo kertoo hyvin nopeasti ja ylimalkaisesti alkaneesta kirjeenvaihdosta Laina-nimisen, Tampereen lähellä asuvan nuoren naisen kanssa, ja sitten pian kihlauksesta ja naimisiinmenosta. Tämä asioiden läpi juokseminen tuntuu oudolta Päätalon yksityiskohtaiseen kuvaukseen tottuneesta lukijasta, mutta Kallen ja Lainan alkutaipaleeseen palataan vielä jossain määrin sarjan seuraavissa osissa.
Niin, Kalle tosiaan ehtii moneen paikkaan, naiseen ja tilanteeseen mukaan tässä sarjan osassa, ja lopuksi vielä kuitataan lyhyesti vaikka kuinka mullistavia tapahtumia Päätalon elämästä. Aina ei siis voi väittää, että Päätalon kirjoissa kerrotaan lähes Alastalon salin tapaan satojen sivujen mitalla yhtenä päivänä ja yhdessä paikassa tapahtuneista asioista. :) Tylsä Tuulessa ja tuiskussa ei olekaan, mutta Kallen mieli on usein niin matala ja tapahtumat niin ikäviä, että varsinainen hyvänmielen romaani tämä ei ole.
Oikeasti olen tällä hetkellä menossa Iijoki-sarjan 16. osassa Ratkaisujen aika. Lisäksi luen parhaillaan Jenni Janatuisen hienoa teosta Miehenkuva -- Kalle Päätalon perintö (Johnny Kniga, 2005), jota suorastaan ahmisin, jos aikaa olisi, niin mielenkiintoinen se on. Siitä saan myös tukea monille ajatuksilleni, joita tätä sarjaa lukiessa on herännyt -- ja jotka olen luullut keksineeni itse. :) Niin kuin toki tavallaan olenkin, mutta on mahtavaa lukea niitä nyt syvennettyinä kirjasta. Samalla mietin aiheita, joista puhun heinäkuun alussa Päätalopäivillä. Sitä tapahtumaa ja Taivalkoskelle pääsyä odotan kuin kuuta nousevaa.
Lämmintä alkavaa kesää teille kaikille Päätalo-aiheisia jaarituksiani seuraaville! Palataan juhannuksen jälkeen asiaan Nälkämäen merkeissä. :)
